WAGNER JA MINÄ
Löysin sattumalta Metropolitan oopperan instagram-sivulta ooppera-ohjaaja François Giradin lausahduksen siitä, miten Wagner valitsi hänet.
“I feel I didn’t choose Wagner; Wagner chose me,” said director François Girard, who has staged two Wagner operas at the Met: Parsifal (2013), and Der Fliegende Holländer (2020)”
Tämä lause kolahti erityisesti nyt, kun Wagnerin Valkyyrian harjoitukset käynnistyvät Kansallisoopperassa. Jäin pohtimaan, miten minä olenkin saattanut eksyä laulamaan Wagneria. Opiskeluaikana Wagnerin musiikista maalattiin suuria kuvia, mitä vain harvat ja valitut kykenevät laulamaan ja usein Wagnerin rooleja laulavat laulajat ovat kypsempiä, uransa huipulla olevia suuria tähtiä. Wagnerin tarinoiden yllä leijuu myös vanha mystisyyden leima. Mystisyyttä yritetään kuitenkin selittää kaikenlaisissa kirjoitelmissa ja niitä ihmiset ahnehtien lukee tulematta kuitenkaan kovin paljon viisaammaksi. Yleensä siinä vaiheessa kun on kuvitellut ymmärtävänsä kuka on kenellekin sukua, on jo niin solmussa, ettei enää itsekään tiedä miten sukututkimus päättyy. Mystisyyttä lisää se, että kuunnellessa Wagnerin musiikkia hämärtyy ajantaju täysin. Miten johonkin esitykseen voi saada hurahtamaan 5,5 tuntia, vaikka se alkoi juuri äsken. Miten määritellään Wagner-laulaja.
Minkälainen se sitten on? Minusta ei sellaista ainakaan pitänyt tulla ja siltikin kohta on esitettynä kolme Wagnerin kirjoittamaa roolia ja loppua ei näy. Tähän minulla ei ole muuta vastausta kuin, että Wagner valitsi minut. Minä en ollut kiinnostunut istua pitkiä aikoja kuuntelemassa musiikkia, mitä en ymmärrä yhtään kunnes….kunnes se vain nappasi minut mukaansa ja vei kokonaan. Tämä on juuri se mystisyys. Miten joku asia vaan voi olla samalla kertaa hyvin epätodellista ja todellista. Miten ajantaju voi kadota pitkiksi ajoiksi. Ehkä syy on Wagnerin. Jonkinlaisen hypnoottisen taiturin tekosia.
Kuka tämä Wagner oikein sitten on?
Mies, joka uudisti oopperaa monelta osin ja rikkoi totuttuja kaavoja. Hänen päämääränään oli luoda oopperasta kokonaistaideteos, jossa runo, musiikki ja visuaaliset tekijät täydentävät toisiaan yhtä merkittävinä elementteinä. Libreton kirjoittaminen ja säveltäminen olivat hänelle yksi ja sama tapahtumasarja, joten hän päätti jo nuorena, että hänen on itse kirjoitettava omat librettonsa. Hänen mielestään vain säveltäjä saattoi tietää, millaisia musiikin tekstien tulisi olla. Mies, joka siirsi orkesterin pois näkyvistä eli keksi niin sanotun orkesterimontun. Hän myös sammutti valot katsomosta, jotta yleisön keskittyminen itse oopperaan helpottuisi. (Wikipedia)